Se valmistui sittenkin!

Noniin! Eipäs olekaan taas pitkään aikaan tullut kirjoiteltua tänne. Luonnoksissa on kyllä ollut parikin tekstiä valmistumassa, mutta sitten tuli aina taas jotain muuta. Tässä kun on ollut vähän se sellainen toinenkin kirjoitusprojekti menossa. Kuten jo yli vuosi sitten – apua, siitäkin on jo niin kauan! – kirjoitin, niin gradua tosiaan pukkaa, mulla loppui opinto-oikeus tuossa vuodenvaihteessa ja sitä ennen oli tarkoitus saada paperit ulos. Eikä edes pelkkä tarkoitus, vaan että saan. Prkl sentään.

Jätski kädessä ja kaveri vierellä jopa gradukirjoista tuli jollain lailla siedettäviä.

Asennetta ja aika paljon työtunteja siihen tarvittiin, mutta arvatkaapas mitä, mää tein sen! Musta tuli maisteri. Wuhuu! Tuntuu kyllä oikeasti niin oudolta, vaikka onnellinen ja ylpeä itsestäni olenkin. Se pelottava gradu oli kuitenkin koko ajan ollut niin ikuisuusprojekti ja olin jo ihan tottunut ajatukseen, että se on mielenpäällä ja vaivaa keskeneräisyydellään. Ja että sen kirjoittamiseen menee kaikki lomat ja viikonloput ja että kerrankin, kun vähän pitää vapaata, niin siitäkin on sitten heti semisti huono omatunto. Vaan eipä ole enää. Melkoisen huikeata.

Näin jälkeenpäin tarkasteltuna kaikki meni lopulta melko kivuttomasti. Siis ihan tolkuttoman määrän työtunteja siihen sai tietysti uhrata, mutta sitten kun vaan ryhtyi hommiin, niin siinä se pikkuhiljaa valmistui. Alkuun motivoin itseäni erilaisilla palkintojärjestelmillä ja tehtailin hampaat irvessä tietyn määrän sivuja, kun joku tarpeeksi hyvin osasi potkaista persuksille, mutta syksyä kohti mentäessä alkoi motivaatiokin koko ajan enemmän ja enemmän tulla sisältäpäin. Ei nyt niin, että minusta mikään intohimoinen tutkija olisi yhtäkkiä kasvanut, mutta enemmänkin, että tiesin, mitä olen tekemässä, pääsin hyvään rytmiin, kalenterissa oli muutamia viikkoja opintovapaata töistä ja aloin itsekin uskoa siihen, että hei, täähän tästä joskus ihan jopa valmistuu.

Ihan selvästi sille piti vain raivata tilaa kalenteriin. Ottaa se prioriteetiksi ja jättää hetkeksi kaikki muu vähän vähemmälle. Töiden ohessa kirjoittaminen oli välillä hieman haasteellista, mutta ei sekään näköjään mahdotonta ole. Jos nyt pitäisi jotain rohkaisevia sanoja sanoa tai antaa hyviä vinkkejä, niin parhaiten sain kyllä tekstiä syntymään silloin, kun oikeasti pystyin keskittymään siihen pitkiä aikoja kerrallaan ja monta päivää putkeen. Alkuun siihen riittivät yksittäiset gradulle uhratut viikot kerran kuukaudessa ja lopulta käytin kesälomastani kolme viikkoa kirjoittamiseen ja syksyllä odotti vielä kolmen viikon opintovapaa. Puhumattakaan tietysti niistä aika monesta viikonlopusta, jotka vietimme gradun kanssa ihan vaan kahdestaan. Muita toimiviksi todettuja konsteja olivat se persuksille potkiva kaveri ja palkintojärjestelmä, jossa aina jokaisesta uudesta täyteen tulleesta kymmenluvusta ropsahti jokin kiva palkinto.

Että sellaista! Jos nyt jotain pitäisi vetää yhteen, niin loppu hyvin, kaikki hyvin ja olo on melkoisen ylpeä ja onnellinen. Ja kaikille, joilla homma on vielä vähäisen vaiheessa, niin hurjasti tsemppiä, kyllä se siitä!

Graduu, leukaa ja kaikkee

Hups heijaa, enpäs ole tänne juuri ehtinyt itsestäni viime aikoina ilmoitella. Täällä kuitenkin ollaan!

Treeni luistaa kivasti ja gradun kanssa olen aina vaihtelevalla menestyksellä jaksanut pakertaa. Siinäpä se kuitenkin koko ajan edistyy eli siellä ne valmistujaiset jo kovaa vauhtia siintävät horisontissa! Aika optimistisesti ajateltuna siis, tällä hetkellä gradun sivumäärä pyörii vasta jossain 30 sivun tienoilla eli muutaman hetken tässä saa tosiaan vielä sitä näppäimistöä hakata. On tässä vähän ehkä ollut oma hommansa sovittaa yhteen täysipäiväinen työ ja opiskelu, jotenkin siinä pitää osata taituroida silleen, että hommat tulee tehtyä, mutta myös, että se oma jaksaminenkin jotenkin pysyisi mukana.

Treenien suhteen olen ottanut viime kuukaudet vähän kevyemmin, juuri tästä edellä mainitusta syystä. Tai no, kevyemmin ja kevyemmin, mutta siis omaan tahtiini suhteutettuna vähän löysemmin. Syksyllä käytössä ollut kolmijakoinen saliohjelma vaihtui nyt toistaiseksi yksijakoiseen ja sen lisäksi käyn viikossa aina muutamalla ohjatulla tunnilla, kahvakuulaa ja sellaista. Tämä tuntuu tällä hetkellä hyvältä, siinä on kuitenkin ihan oikeasti treeniä, mutta silti en pamauta stressitasoja aivan taivaisiin jollain täysin ylettömällä treenimäärällä. Kun tässä on nyt kuitenkin myös näitä muita isoja palasia elämässä, jotka täytyy ottaa huomioon, gradu ja työ. Palautin myös joogan takaisin ohjelmistoon. Ensin poistin sen, että saan raivattua kalenteriin lisää kirjoitusaikaa, mutta sitten totesin, että öhöm, ehkä se on sittenkin just sitä vastapainoa, mitä keho nyt tarvitsee.

Ja hei iloisia uutisia leuanvetorintamalta! Edellisessä postauksessa kaipaamani ulkopuolisen tahon hyväksytyksi kelpuuttama suoritus on nyt saatu. Helmikuun lopulla käytiin treenailemassa, olin edellisenä päivänä ollut hierotuttamassa selkää auki ja uhosin jo valmiiksi, että nyt muuten lähtee. Ja niin se muuten lähti. Täydellinen hyväksytty suoritus! Ensin vaan hyppäsin lattialta kädet kiinni tankoon ja siitä sitten suorilta käsin vedin itseni ylös, ihan niinku silleen, että eipä tässä mitään, tätähän mä teen aina. Niin jännä tunne kyllä. Yleensä siihen on aina saanut vaan jäädä puoliväliin rimpuilemaan, niin nyt tunsin heti jo alusta asti, että tää kyllä niin lähtee.

kuva täältä

Niin se sitten lähti

Varmaan joskus vuosi sitten, kun aloittelin sitä oikeasti säännöllisempää salitreeniä, otin tavoitteeksi, että vielä pitää jonain päivänä saada vedettyä yksi leuka. Silloin oltiin tavoitteesta melko kaukana, sen verran lahjakkaasti olin laiminlyönyt yläkroppatreenin, mutta mitä pidempään säännöllistä treeniä oli alla, sitä vahvemmin alkoivat myös ne leuanvetoyritelmät sujua.

Vuosi sitten en saanut hilattua itseäni ylös edes kuminauhalla avustettuna, kevään mittaan se alkoi pikkuhiljaa sujua paremmin ja toukokuussa, kun sitä pitkästä aikaa taas testailin, niin sieltähän niitä tuli yhtäkkiä kolme tai neljä oikein nätisti. Kesällä alkoi vähän kovempi salitreeni ja elokuussa ostin lopulta kauan himoitsemani leuanvetokumpparin. Sen kanssa tuli tässä syksy treenattua ja lähellä se leuka koko ajan oli. Jos käsiä pitää lähtöasennossa ihan edes pienessä koukussa, niin siitä saan itseni kyllä puristettua ylös, mutta suorilta käsin se ei vaan lähtenyt.

Paitsi silloin lokakuun lopussa. Olin yksin treenaamassa ja tuli vaan sellainen fiilis, että hitto, nyt se muuten lähtee. Ja niin se sitten lähtikin – kuin ihmeen kaupalla sain jotenkin hilattua itseni ylös ja mikä oudointa, yhtäkkiä se ei ollut edes kovin vaikeaa. Lopulta olin kuitenkin niin hämilläni koko tilanteesta, että rupesin itsekin jo vähän epäilemään, ihanko nyt oikeasti mulla sitten varmasti oli kädet suorassa ja entä, jos ne vähän olikin koukussa. Uuteen leukaan eivät voimat tietenkään enää riittäneet ja kun kerta olin yksin paikalla, niin ei voinut edes kaverilta kysyä. Vielä tänä päivänäkin on vähän epäselvää, mitä siellä salilla oikein tapahtui, mutta tälleen hieman ehkä puolueellisena tuomarina päädyin lopulta ratkaisemaan asian itseni eduksi, kyllähän se nyt leuka oli. Jos nyt kerta tiesin jo saavani sen siitä kädet-hieman-koukussa -asennosta ja nimenomaan olin nyt yrittänyt asettautua tangon alle kädet suorina, niin kyllä se hitto vie sitten lasketaan!

Ja vielä kävi lopulta niin, että ehkä noin viikko tuon jälkeen jouduin aloittamaan parin viikon treenitauon – se olisi ollut tulossa muutenkin, mutta aikaistin sitä noin viikolla, kun kroppa vaan lopulta sanoi niin. Ensin oli pari viikkoa ihan kokonaan taukoa ja sen jälkeen vielä pari viikkoa vähän sellaista ihme haahuilua ja käynnistysvaikeuksia, kun en vaan tuntunut millään saavan taas treenirytmistä kiinni. Tein pari aika huonoa treeniä ja lopulta olin jo ihan solmussa, että ei tästä nyt vaan tuu mitään. Tilanne ratkesi lopulta hyvinkin helposti, sain pt:ltä joulukuun alussa ihan kokonaan uuden treeniohjelman ja sen jälkeen kaikki onkin taas sujunut hyvin ja hienosti, tää on taas niin kivaa!

Niin ja siis mitä tulee siihen leuanvetoon, niin uutta leukaa en tauon jälkeen enää saanut ja tälle vuodelle asetinkin edellisessä postauksessa mainitun tavoitteen. Eli sellainen yksi leuka, jonka synnyn joku muukin onnistuu todistamaan, tänne kiitos heti.

Kuva täältä.

Uutta vuotta!

Hyvää, onnekasta ja kaikin puolin mahtavaa tätä vuotta kaikille! Täällä kirjoittelen kovaa vauhtia gradua ja treenejäkin on tehty, asiat ovat hyvin siis mallillaan.

Uudenvuodenlupauksia en taaskaan tehnyt, mutta treenin suhteen on hauska aina vuoden vaihtuessa miettiä tavoitteita, joita seuraavana vuonna lähtee tavoittelemaan. Treeni-intokin pysyy sopivasti kohdillaan, kun on joku innostava suunta, jota kohti kulkea. Ei sen tarvitse mitään suurta ja mullistavaa olla, kunhan se vaan itsestä tuntuu hyvältä. Ja systeemiä voi toki soveltaa muuhunkin elämään, löytyy täältä multakin muutamia treenin ulkopuolisia tavoitteita.

Itse päädyin tällä kertaa näihin:

1. Sellainen leuka, joka tulee joka kerta, kun sitä yrittää ja jonka siten myös joku muu onnistuu todistamaan.

2. Dippi kehonpainolla. Olen melko pitkä ja kun on vielä lihastakin, niin en ihan ole sieltä kevyimmästä päästä, joten tällä hetkellä tilanne on dippien suhteen vielä melko onneton. Viimeksi kun kokeilin, niin taisin ehkä puolitoista yksilöä saada ja nekin hieman ehkä vajaita. Eli jos nyt tässä ensin siis saisi muutamia ihan oikeita toistoja ja sen jälkeen rupean haaveilemaan ihan sarjasta.

3 Toes to bar. Tätä en ole ikinä edes kokeillut, joten ei hajuakaan, kuinka kaukana tai lähellä tavoitetta ollaan, mutta tämä ehdottomasti nyt pääsi ja joutui tälle listalle.

4. Juoksin viime vuonna Naisten Kympin aika miniharjoittelulla ja melko olemattomalla juoksutaustalla aikaan 1h 20min. Jouduin mukaan jotenkin vahingossa ja ennen kisaa vannoin jo, ettei enää ikinä, mutta lenkin jälkeen fiilikset olivat tietysti sen verran katossa, että vähän jäi kutkuttamaan, josko aikaa saisi ensi kerralla parannettua. Ehdin tässä jo unohtaakin koko asian, mutta nyt se taas palasi mieleen. Täytyy miettiä, tämä nyt pääsi vähän niinku varajäsenenä mukaan, harkitsen asiaa!

5. Ja täysin treenin ulkopuolelta mainittakoon vielä ehkä se tämän vuoden tavoitteista suuritöisin ja varmasti myös palkitsevin, gradu nimittäin. Touko-kesäkuulle asti vielä aikaa ja kirjoitustyö on kovassa vauhdissa, valmistujaiset lähestyvät!

kuva täältä

 

Se polku on yksin minun

Mulla on projekti. Tai aika montakin tietysti, onhan tässä vähän kaikenlaista, mutta jos nyt parit mutkat pistetään suoriksi, niin mun pitäisi saada yksi kappale graduja valmiiksi. Ihan sama miten, mutta kunhan jotenkin. Aikaa on vielä vajaa vuosi eli ihan ruhtinaallisesti, mutta oman haasteensa tähän tietysti tuo se, että kirjoittaminen on tehtävä kokoaikaisen työn ohessa. Ja muutenkin, jos nyt haasteista puhutaan ja rehellisiä ollaan, niin kyllä tuolla korvien välissä on pitänyt aika lailla käydä napsuttelemassa palikoita hieman otollisempaan asentoon, oli tässä jo sen verran täysin ehditty tipahtaa pois opiskelijaelämästä.

Kuten niin monella, niin mullakin gradu siis vähän jäi. Kandiksi valmistuin jo lähes neljä vuotta sitten ja sen jälkeen elämä yhtäkkiä tarjosikin vakituista työtä (ilman, että sitä edes hain), joten siihenhän se oli tartuttava. Enkä millään lailla kadu sen hetkistä valintaani, koska kyllähän se päätös mahdollisti elämän suunnittelun sellaisiin suuntiin, joista opiskelijabudjetilla olisin voinut vain haaveilla. Joten näin se nyt oli tarkoitettu.

Ja koska opintojen kesken jättäminen näin loppusuoralla ei tietysti tule edes kysymykseen, katuisin sitä lopun ikääni, niin jäljelle ei taida jäädä kuin vain se yksi vaihtoehto. Istua perkele alas ja kirjoittaa. Antaa mennä vaan ja luottaa siihen, että kyllä kai se palkinto ja kiitos siellä lopussa seisoo. Eihän se nyt niin kauheata voi olla.

Aloittamisen vaikeus oli se pahin. Se, että gradu tyyliin tuntui pahimmalta rangaistukselta, mitä maa päällään kantaa – yritä siinä nyt sitten reippaana aloittaa. Sen takia homma hetken vähän seisoikin ja päädyin lopulta ihan taktisesti harhauttamaan itseäni. Syötin pääni täyteen kaikkia ihania ja varsin ruusunpunaisia ajatuksia gradusta ja siitä, kuinka ihanaa se sitten on, kun kaikki on valmista. Sitten olen maisteri ja liehuttelen valmistujaisissani kaunis mekko päällä ja skumppalasi kädessä. Aurinko paistaa ja elämä hymyilee. Heti alkoi vähän jo kiinnostaa. Olen myös ihan tietoisesti yrittänyt puhua asiasta paljon ääneen, tehtaillut facebook-päivityksiä, lupaillut valmistujaisia ja tavallaan pedannut itselleni tilanteen, josta en vaan pysty enää perääntymään. Ja kaikki ne saamani kommentit, kannustukset ja tykkäykset, kyllähän ne vaan niin hyvältä tuntuu.

Viimeinen niitti oli varmaan se yksi pakollinen kurssi, jonka jouduin tässä lokakuun aikana melko nopealla varoitusajalla suorittamaan. Alkuun nousi melkoinen tuskanhiki pintaan, kun tajusin, mikä määrä tehtävää siinä olisi – siis apua, pitäiskö mun tällaisista muka vai jotain tajuta – mutta kun deadlinet tulivat ulkopuolelta, niin eihän siinä muu auttanut kuin tunkea kalenteriin tilaa ja ryhtyä hommiin. Siinä jotenkin matkan varrella alkoi lopulta myös pikkuhiljaa iskostua tajuntaan, että eipä tämä kyllä oikeasti edes mitään rakettitiedettä ole. Hommaahan siinä siis tietysti on, mutta kun vaan jaksaa istua paikallaan tarpeeksi pitkään, niin siinäpä se. Ja mikä motivaatioryöppy siitä tulikaan, kun suoritusrekisteriin sitten lopulta, kaikkien näiden vuosien jälkeen, ilmestyi se ihana 5 op, se oli mulle niin iso juttu, että olin monta päivää ihan fiiliksissä.

Onnistumiset ruokkivat aina lisää onnistumisia ja nyt kun treeneistäkin on lepoviikko menossa, niin tässä oli viikolla sopivasti aikaa käväistä kirjastossa haalimassa sylin täydeltä gradukirjallisuutta. Näin viikonlopun ratoksi sain yhtäkkiä päähäni ihan vaan vähän vilkaista sitä puolivalmista aiheanalyysiäni. No, yksi asia johti toiseen, toinen kolmanteen, lisäilin sanoja vähän sinne tänne ja lopulta edessäni olikin sitten yhtäkkiä jo valmis tekele.

Ihan mahtavaa, tästä se alkaa, neljä sivua gradua todistettavasti jo valmiina, hiphei! Ei tää nyt niin vaikeeta voi olla – eli valmistujaiset, here I come!

Kuva täältä.

Jotain uutta syksyksi

No niin, I’m back! Enkä tässä välissä siis missään sen kummemmin koskaan ollutkaan, oli vaan niin pää täynnä kaikkea muuta, ettei sinne yhtään jäänyt tilaa tällaisille kivoille asioille, kuten kirjoittaminen. Töissä oltiin vähän muutostilassa, treenit veivät mukanaan ja siinä sivussa nostin myös vihdoin pöydälle sellaisenkin kivan pikku projektin kuin gradu. Paljon uutta puuhaa siis syksyn ratoksi.

Nyt eletään kuitenkin jo marraskuuta, työjutut ovat vähän jo tasoittuneet, gradunkin kanssa tullaan ihan toimeen ja treeni tuntuu kivalta, mitä nyt tällä hetkellä vietänkin juuri ansaittua lepoviikkoa. Treeneistä siis, valitettavasti en gradusta.

Treeneissä mennään siinä kohtaa, että kesällä alkoi vähän kovepi meno. Nyt on jo vähän ehkä toista kuukautta ollut käytössä uusi ohjelma, tietyllä tapaa siinä on samaa ideaa kuin edeltäjässään, mutta kuitenkin se on erilainen, ihan oma yksilönsä. Kolmijakoinen ja niin, että kolme viikkoa teen aina kovempaa ja joka neljäs viikko on lepoa. Nyt tällä hetkellä kroppaa itse asiassa hemmotellaan jopa kahden viikon levolla. Tällä viikolla en tehnyt mitään kävelyä kummempaa ja ensi viikolla käyn ainakin joogassa ja jos nyt vaikka sitten venyttelisi kunnolla. Tai jotain. Kirjoittaisi gradua ja näkisi ystäviä. Siinähän sitä.

Lepoviikon piti oikeastaan alkaa vasta ensi viikolla, mutta tahti oli ollut sen verran kova, että keho rupesi pistämään jarruja pohjaan ja ilmoitti, että hei nyt haloo! Jos jotain onneksi osaan, niin yleensä pystyn näitä kehon signaaleja aika hyvin tunnistamaan ja niin pistin nytkin hommat heti seis. Pari päivää oli väsähtänyt olo, vähän niinkuin alkava flunssa, mutta kun vaan kiltisti malttoi lepäillä, niin siitä se heti lähti helpottamaan. Ei alkanut flunssa ja muutenkin on nyt jo heti taas virkeämpi olo. Mutta vedän siis silti toki lepoviikot nyt kunnialla loppuun. Jaksaa sitten taas uudella innolla paahtaa, kun kroppa pääsee kunnolla palautumaan.

Niin ja sain muuten sen leuankin vedettyä! Mutta se onkin sitten jo ihan oma tarinansa, palataan siihen! 🙂

Kuva täältä.

Parantumisharjoituksia

Loma loppui, työt alkoivat ja heti sain jonkun flunssataudin. Oireistoon ei tällä hetkellä kuulu vasta kuin karhea kurkku, joten elättelen toivoa, että kyllä tämä tästä nopeasti taas terveydeksi taittuu, varsinkin, kun olen nyt ihan vaan lepäillyt ja vetänyt naamantäydeltä kaikkea vähänkin terveelliseltä ja vitamiinipitoiselta kuulostavaa.

Se on siis pakollinen treenitauko, joka tässä nyt tunki tähän väliin. Tiedän, että kyllä se tekemättömyys taas jossain kohtaa alkaa varmasti ahdistaa, mutta ainakin toistaiseksi tämä on tuntunut juurikin näin oikein hyvältä. Olen lakannut kynsiä, katsonut leffoja ja syönyt ison kasan marjoja, ihan kivaa puuhaa sekin. Tällaisina hetkinä pitäisi aina vaan muistaa, että mitä ahkerammin malttaa levätä, niin sitä nopeampaa yleensä on paraneminen ja sitä vauhdikkaammin pääsee taas myös kiinni siihen normiarkeen ja harrastuksiin. ”Sulla on koko loppuelämä aikaa treenata, että jos sä nyt nää muutamat päivät malttaisit ihan vaan ottaa rauhassa”, sanoi tässä taannoin ihan osuvasti yksikin ihminen, kun mulla olisi taas vähän polttanut tuli hännän alla ja niin olisi tehnyt jo mieli lähteä puolikuntoisen selän kanssa hosumaan.

Tällä viikolla on kolmet treenit takana ja siihen se luultavasti jääkin. Alkuviikosta treenasin rintaa ja ojentajia ja onnistuin vetämään niin hyville hapoille, että peruin saman tien kaikki hyvät puheeni rintapäivästä, se kun siis ennen oli vähän niinku mun suosikki noista. Tiistaina kävin kahvakuulailemassa ja ehdinpä ennen sairastumistani tehdä myös jalkatreenin. Kahvakuula oli tosi hauskaa, raskasta, mutta kivaa. Muutamaan liikkeeseen olisi pitänyt ottaa vähän painavampi kuula kaveriksi, ennakoin kuulavalinnalla vähän turhankin tehokkaasti tulevaa voimien loppumista, mutta hei, tää nyt oli mun eka oikea kahvakuulatunti ikinä koskaan. Vaikka ehkä tietyllä tapaa olenkin enemmän vähän yksintekijä kuin ryhmäliikuntatunneilla juoksija, niin on noilla tietyillä tunneilla silti todella kiva käydä. Ohjatussa tunnissa on puolensa, yleensä kun puurtaa salilla ihan vaan yksin, niin vastapainoksi on todella motivoivaa antautua välillä ryhmäpaineen vietäväksi – minä kun siis olen juuri niitä, joilla sisu ei anna myöten luovuttaa, jos näkee, että kyllä tuokin tuossa vielä jaksaa.

kuva täältä

Kesäisen raikas jäätee ja muut kisaeväät

Eilen oli vähän pilvisemmän päivän kunniaksi vuorossa pleikkarimaraton. Pisteltiin pelaten kaikkia vanhoja pelejä, niitä ihan ikiaikaisia, joista aikakin oli osin jo kullannut muistot. Ja pelivälineenä totta kai oli siis nimenomaan PS1 ja silmien ilona ne ah niin ihanat grafiikat.

Peli-illan innoittamana sainkin jonkin sortin kohtauksen ja keksin, että nyt tarttee väsätä jotain kisaevästä. En tiedä, mistä se ajatus sitten lähti, mutta yhtäkkiä vaan tiesin, että tilanne vaatii nyt jääteetä. Eikä mitään kaupan versiota, vaan ihan itsetehtyä, totta kai.

Niinpä sitä sitten oli pakko ryhtyä tuumasta toimeen. Ikinä en ollut jääteetä ennen itse valmistanut, mutta helppoahan se oli ja näillä ilmoilla osoittautuikin aivan ihanaksi ja raikkaaksi kesäjuomaksi.

Jäätee

Tarvitaan: vettä, teetä, sitruuna, jääpaloja ja steviaa

Keitä tarvittava määrä vettä, laita kannuun tai muuhun astiaan jäähtymään ja tiputa sekaan astian koosta riippuen 1-2 teepussia. Ja sitten vaan kannu jäähtymään, prosessia voi vähän nopeuttaa kaatamalla sekaan hieman kylmää vettä. Jääteemäisen fiiliksen saa, kun valmiiseen juomaan tiputetaan mukaan sitruunalohko, reilusti jääpaloja ja makeutta tuomaan yksi tippa nestemäistä steviaa. Nautitaan kylmänä ja voi kyllä, tähän niin tulee himo.

Rankka pleikkarimaraton vaati tietysti muutenkin asianmukaiset eväät, joten jääteen kaveriksi kokkailin – hetken jääkaapin antimia tuijoteltuani – lehtikaalisipsejä, kurkkua ja porkkanaa. Ja hyvin tekivät kauppansa.

Lehtikaalisipsit nyt ovat jo vanha juttu, mutta jos olet onnistunut niiltä välttymään, niin minulla ei ole kuin yksi neuvo. Tai ehkä pikemminkin käsky: Kokeile. Nyt. HETI! Maailman simppelein resepti ja ihan mielettömän hyvää! Kuulostaa erikoiselta, mutta vie sydämen.

Lomalaisen maailma on vihreä ja aurinkoinen

Ihanat lomasäät! Olen koukuttanut itseni lukemiseen, nauttinut auringosta, köllinyt puistossa ja syönyt ihan hitosti jäätelöä.

Khaled Hosseinin uusimman ostin itselleni kesälahjaksi ja se vaan on niin hyvä – aika taattua laatua, jos herran tyylistä tykkää. Teksti on vienyt ihan mennessään, olen vasta sivulla sata ja toivon jo nyt, ettei se ikinä loppuisi.

Ihan ei ole sentään mennyt pelkäksi lötköttelyksi, vaan on tässä treenattukin. Ohjelman mukaisesti se kolme kertaa viikossa ja siihen päälle kaikenlaista kävelyä, kehonhuoltoa ja muuta oheistoimintaa aina vähän fiiliksen mukaan. On tuntunut todella hyvältä. Näin kesäaikaan on muutenkin aika houkuttelevaa käydä salilla, kun siellä on niin hiljaista, ihan saa omassa rauhassa tehdä eikä mihinkään juuri tarvitse jonotella. Kivaa ja mieltä ylentävää on myös huomata, kuinka tulokset koko ajan hilautuvat oikeaan suuntaan ja tuntuu, että kyllä tässä ihan selvästi eteenpäin mennään.

(Mutta jotta tästä mun touhusta ei nyt näin kesäaikaan jäisi liian kurinanalaista kuvaa, niin voin tunnustaa, että hyväksi vastapainoksi olen myös nautiskellut litroittain jäätelöä ja syönyt aika monta riviä tummaa suklaata. Ihminen se olen minäkin :D)

Tänään pääsin tässä myös tutustumaan osteopatiaan, kun alaselkä veti viime viikolla jotenkin ihan lukkoon, enkä saanut sitä omin voimin avattua, sen verran oli jumi hankalassa paikassa. Tuli näin heinäkuussa vähän jo hätä, että kukas sen mulle nyt rusauttaa auki, kun koko Suomi lomailee ja niinpä päädyin lopulta osteopaatin luokse. Paikka oli vanha tuttu, samoissa tiloissa olen käynyt urheiluhierojalla, joten se oli siinä mielessä helppo ratkaisu. Ja kyllä kannatti, oikein oli mukava käynti! Palvelu oli hyvää ja ammattimaista, huumoria oli sopivasti mukana ja tietysti mikä tärkeintä, sain avun vaivaani ja selkää taipuu taas normaalisti.

Jäätelönrakastajan onnenpäivä

Kun pakastimen sulatuksen yhteydessä jostain sieltä kaiken kaman alta yhtäkkiä pompsahtaakin esille pussillinen mustaviinimarjoja (joiden luulit loppuneen jo aikaa sitten), yksi kappale valmiiksi jäädytettyjä jäätelökoneen kulhoja (aina valmiina!) ja kun vielä sattumoisin juuri tänään oli kaupasta sattunut mukaan purkillinen kookosmaitoa, niin eikös siinä ala olla kasassa jo aika selvät merkit, että elämä haluaa minun valmistavan jäätelöä.

No siis kyllä, aivan ehdottomasti ja jos olet eri mieltä, niin sori, olet väärässä. On tää nyt sen verran selvä peli. Tällaisten merkkien kanssa ei auta lähteä leikkimään.

Niinpä siis olikin pakko jättää kaikki muu ja ryhtyä heti tuumasta toimeen!

Ja se resepti, se menee kaikessa yksinkertaisuudessaan näin:

Pussillinen jäisiä mustaviinimarjoja (ehkä noin pari desiä) ja iso loraus kookosmaitoa (parisen desiä) blenderissä sekaisin. Joskus olen huljauttanut mukaan myös kookoskermaa, mutta se jäi nyt laiskuuden takia pois. Ja sitten vaan 10 minuutiksi jätskikoneeseen pyörimään ja slurps, kylläpäs onkin hyvää!